KAIKKI MITÄ
KEILAAJA TARVITSEE

PLOKIT

 

VIKATIKKI?

Uusi pallo ei välttämättä aina onnistu toivotulla tavalla. Yksi suuri tekijä tähän on se, että jokainen pallo tehdään käsityönä, joten kahta täysin identtistä ei ole. Toinen merkittävä tekijä puolestaan on se, että keilaaja luulee tietävänsä, mikä on hänelle se paras luumu ja sellainen on sitten saatava. Esimerkiksi keilaajan X pallon vauhti on 16,7km/h ja vanha pallo on paiskattu riekaleiksi. Uutta palloa hankittaessa hän toivoo enemmän kierrettä ja väkisin tahtoo voimakkaan mattapallon. Yllätys, yllätys tuo karvakerä ko. keilaajan kourasta ei paljon rimaa vaihda, sillä pallo on käyttänyt kaiken energian jo siihen, että selviäisi radan kahdesta ensi metristä. Onneksi näihin harhalaukauksiin voidaan jossain määrin vaikuttaa.

Pinnan muuttaminen on luonnollisesti helpointa, ja siihen löytyy useita karheuksia ja nykyään jopa erilaisia kiillotusaineita. Pinta itsessään vaikuttaa huomattavasti enemmän pallon liikkeeseen kuin pinta, joten jos pinnan viimeistely on aluksi 1500 grittiä, ja se muutetaan 3000 + kiilto, on ero liikkeeseen melkoinen. Vastaavasti jotkut kiiltävät pallot ovat laatikosta aivan liian kiiltäviä ja tuppaavat aluksi arpomaan radalla melkoisesti. Kun pallo saa sarjoja alle ja pinta rahtusen kuluu tämä tilanne helpottaa. Itse raavin usein pahimman kiillon välittömästi pois esimerkiksi kuluneella 2000 gritin laikalla.

Tasapainoreiällä voidaan myös manipuloida pallon liikettä. Reiällä voidaan saada pallo lukemaan rahtusen aikaisemmin tai myöhemmin, ja säädeltyä liikkeen muotoa. Flippaavasta pallosta harvemmin saa kontrollipalloa pelkän sivureiän avulla, mutta usein se rahtunenkin toivottuun suuntaan auttaa merkittävästi. Olennaista onkin se, että apureikää tarvittaessa otetaan huomioon se, mitä pallolta halutaan eikä vain summa mutikassa sohaista lisäreikää tekemään pallosta laillinen.

Jos siis joku kuula arvelluttaa kannattaa se kiikuttaa pro shoppiin ja kertoa mitä siltä toivoisi noin liikkeen puolesta. Mikäli ko. pallon hankkiessasi Neuvostoliitto oli vielä voimissaan suosittelen kuitenkin vahvasti kaatopaikkaa.

 

KEILAAJAN KESÄ

Vanhojen traditioiden mukaan keilailu vaipuu horrokseen kesän ajaksi. Ei käy kiistäminen, etteikö kesällä olisi paljon hiljaisempaa kuin kaamoksena, mutta horrokseen ei ole enää varaa. Monet keilaajat noudattavat edelleen tuota vanhaa tapaa heivata kuulat naftaliiniin, ja katsoa asiaa uudestaan elonkerjuun aikaan, mutta onneksi nykyään on myös vaihtoehtoja.

Mikäli tähtäimessä on itsensä kehittäminen korkealle tasolle, on selvää, että kesää ei voi viettää laitumilla. Harjoittelun kannalta kesä on kaikista hedelmällisintä aikaa, koska kisoja on vähän, joten suurempia projekteja on helpompi työstää. Ajoituksen, askelten ja heilurin säätäminen käy kisakauden aikana työlääksi, kun joka viikko on jotakin ja kilpailujen aikaan paluuta vanhaan tapahtuu väkisinkin. Kesällä vastaavia asioita voi harjoitella pari kuukautta täydellä fokuksella. Syksyn ensimmäisissä kisoissa näkee parhaiten sen, miten kukakin on kesänsä viettänyt.

Monissa halleissa pyörii myös kelvollisia kesäkisoja, joten pelkkää harjoituspuurtamista kesäkeilailu ei tarkoita. Kesäkuussa kun malttaa käydä ahkerasti maakunnissa, saattaa elo/syyskuussa odottaa useampikin finaali, josta on varsin mukava aloittaa kausi.

Kisakalenterissamme on oudoksuttava piirre sikäli, että useimmiten arvokisat ovat silloin, kun ei ole varsinaista kilpailukautta - tarkoittaen kesällä. Jälleen yksi syy olla horrostamatta. Tosin arvokisat eivät koske häiritsevän montaa keilaajaa, mutta osviittaa se antaa lajin kehityksestä. Positiivisena ongelmana voidaan pitää sitä, että kalenterimme on kauden mittaan niin täynnä kaikenlaisia mittelöitä, että arvokisat on puolipaikko pitää kesällä.

Kesään kuuluu joka tapauksessa hengähdystauko. Henkilökohtaisesti pärjään viikolla tai kahdella, mutta jotkut vaativat enemmän. Kauden jälkeen leipääntyminen iskee jollain asteella puoliväkisin, ja tuolloin on hyvä ladata akkuja kotva. Oma reseptini on pitää taukoa niin pitkään kunnes tekee mieli radalle, ja odottaa sen jälkeen vielä pari päivää ennen kuin päästää itsensä irti.

 

RATOJEN LUKUA

Rataolosuhteet ovat kaikkeudessaan äärimmäisen hankala taiteenala, ja yrittäessä ymmärtää niitä aukottomasti ei harmailta hiuksilta säästy. Onneksi asiaa voidaan rahtusen yksinkertaistaa rajaamalla suurimmat ja yleisimmät ongelmakohdat.

Rataprofiili antaa aina jonkinlaista osviittaa siitä, mitä radalla on. Öljyn pituus, määrä ja "porras" kannattaa silmäillä, ja niiden perusteella ryhtyä luomaan jonkinlaista strategiaa. Portaalla tarkoitetaan tässä kohtaa sitä kohtaa, missä vasemmalla on selvästi enemmän öljyä ja oikealla vähemmän (vasemmalla päinvastoin). Tämä luo profiilin hankaluudesta riippuen virhemarginaalia, joka on avainasemassa tulostehtailussa. Samasta lapusta näkyy lukuisia muita numeroita ynnä muuta, mutta noiden kolmen jälkeen kaikki olennainen selviää heittämällä pallo radalle, ja seuraamalla mitä se tekee. "Portaaseen" ei kannata missään nimessä luottaa sokeasti, sillä topografia määrää monessa hallissa paljon enemmän kuin itse öljy.

Useimmissa tapauksissa öljyn pituus määrittää pelipaikan. Nyrkkisääntöjä voidaan sanoa, että mitä lyhyempi hoito on, sitä reunemmasta sysätään ja vastaavasti mitä pidempi, sitä ylempää. Miksi? Lyhyissä hoidoissa on pitkä kuiva eli pallolla on pidempi matka aikaa kääntyä ja näin pelipaikka kannattaa pitää kauempana taskusta. Pidemmillä hoidoilla puolestaan vastaava matka saattaa olla kymmenenkin jalkaa lyhyempi eikä pallo käänny radalla läheskään yhtä paljon. Silloin koko linja on järkevää pitää mahdollisimman lähellä taskua. Nämä tosin ovat vain oletuksia, sillä joissain halleissa topografia ei vain mahdollista reunasta keilaamista, ja silloin lyhyistä hoidoista tulee perin haastavia. Joskus reuna saattaa kääntyä kelillä kuin kelillä, ja tällöin myös pidemmät hoidot voidaan heittää alempaa.

Pelin edetessä alkaa myös radalla tapahtua muutoksia. Jos öljyä on paljon tai käytössä on lyhyempi profiili, saattaa tuntua siltä, että radat nopeutuvat pelin edetessä. Puhutaan kulkeumasta (carry down, siirtymä) - rasvaa siirtyy pallojen mukana peräkentällä ja loppukoukku hyytyy. Tässä kohtaa kannattaa rohkeasti vaihtaa loppuvoimakkaampaan palloon, jotta se varmasti jaksaa kääntyä perällä. Voimakas himmeä pallo harvoin on hyvä vaihtoehto, sillä ne usein tuppaavat tukehtumaan jo alkupäähän (ei se rasva tyhjästä perälle ilmesty), ja menevät perällä vielä suorempaa.

Joskus olosuhteet muuttuvat pelin tiimellyksessä antitöräksi eli wetdry:ksi. Näin käy etenkin silloin, kun pelipaikka on selkeä ja suurin osa keilaajista pelaa jotakuinkin samaa linjaa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sisärajan "tueksi" syntyy vielä kulkeuma ja kuivempi kohta kuivuu entisestään. Summa summarum: sisäkautta vajaaksi ja ulkokautta turpaan. Wetdry:ta kannattaa jäsennellä tasaisemmilla palloilla, jotka eivät ylireagoi kuivaan ja ottavat jo öljyltä kiinni ja näin tasoittavat rajaa. Yleensä pallossa on hyvä olla jonkun verran pintaa, mutta jos alkupää on jo puhki ajaa kiiltävämpikin pallo asian. Liuku/koukkua ei voi suositella tähän tilanteeseen.

Hatarana yhteenvetona voidaan sanoa, että rataprofiilia kannattaa tutkia ja muutama seikka on hyvä ymmärtääkin, mutta kirjaimellisesti sitä ei todellakaan kannata ottaa. Paras radanlukuväline on pallo; katso mitä se tekee ja usko mitä näet.

 

Perttu Jussila